Autiomaa

Australia on pullollaan matkanjrjestäjiä jotka vie porukkaa ei ainoastaan autiomaahan, vaan myös Great Ocean Roadille, itärannikolle ja Tasmaniaan. Me haluttiin nähdä punainen kivi kun täällä kerran ollaan, mutta autiomaahan on tosi vaarallista mennä jos ei tunne paikkoja, niin arveltiin että olis parempi ottaa valmis matka ettei tule mitään kommervenkkejä. Se ero siinä silti on että yhtäkkiä ei voi pysätä ottamaan kuvia hauskoista liikennemerkeistä taikka tien vieressä ryömivistä liskoista. Se oli mahtavinta kun ajettiin omin nokkinemme Melbourneen. Jos vaikka nähtiin tienviitta jossa luki "vesiputous 3km" niin saatettiin päättää että käydäänkin katsomassa se jne. Mutta toisaalta, kun on oma opas mukana niin matkasta saa eri tavalla enemmän irti ja se tietää mitkä jutut on must. Meidän oppaan nimi oli Ben ja se on tosi rento (kuvassa alla liskon kans). Sen bussissa oli vaan yksi sääntö: täytyy pitää hauskaa. Ja me pidettiin. Välillä kaikki tanssi keskellä bussikäytävää kun Ben räpläsi bussin valoja päälle ja pois.

Meitä oli siis 21 henkilöä tällä reissulla, useimmat ulkomaalaisia opiskelijoita tai nuoria reppureissaajia, mutta oli siellä yhden vaihtariopiskelijan äitikin sekä 65-vuotias Anton. Anton oli ihan best. Se oli ihmeen ketterä ja kun oltiin mm. maastopyöräilemässä se ohitti mutkin ylämäessä kun siellä puhisin.

Me siis ajettiin autiomaan läpi. Punaista hiekkaa ja kuivaa erämaata oli joka puolella. Ulurun lähistöllä oli yllättäen aika vehreää, puskia ja kasvejakin, mutta kun mennään etelämmäs, kasvillisuus on jo aika vähäistä. Kuumuus oli välillä aika tukala. Ja nyt ei ole vielä edes kesä. Saksalaisen tytön äiti, joka oli mukana, sai jonkin sortin lämpörasituksen ja vain makasi kokonaisen päivän varjossa märkä rätti niskassa.

Me yövyttiin välillä teltoissa, välillä taivasalla. Täällä on sellaisia "swag" nimisiä jutskia joissa nukutaan. Se on kuin jättimäinen makuupussi mutta telttakankaasta ja sinne mennään makuupussin kanssa sisään. Suojaa ihan hyvin tuulelta. Yötkin oli suht lämpimiä. Joskus yöllä kuuli kuinka dingot ulisi jossain kaukana. Yllättävän vähän ötököitä muuten nähtiin. Suomen metsissä oon nähnyt paljon enemmän kaikkia inhottavia otuksia. Täällä pahinta oli kärpäset. Kuumuuden vielä kestää mutta kärpäsiä ei. Ne pyrkii epätoivoisesti silmiin, korviin, nenään ja suuhun. Ehkä siksi että ne etsii kosteutta? Se oli ihan hirveää. Niiltä ei saanut rauhaa kuin yöllä.

Eka päivä me oltiin King's Canyonilla noin 500 km Alice Springsistä. Tehtiin pieni haikki kanjonissa, hienot näköalat. Toinen ja kolmas päivä oltiin Ulurulla. Sen nimi oli ennen Ayers Rock mutta sitten paikka annettiin takaisin Ananguille ja alkuperäinen nimi Uluru otettiin takaisin käyttöön. Uluru on kyllä hieno ilmestys ja se kannattaa katsastaa jos on sielläpäin. Me nähtiin se ekan kerran kun se kohosi kaukana hämärässä ja ei voinut muuta kuin ihmetellä. Kuten kaikissa paikoissa nykyään, Ulurullakin on turistien lomakeskus siellä vieressä ja viiden tähden hotellit ja kaikki. Itse kivi on mahtava, 350 m korkea, 3,6 km x 2,4 km suuri punainen järkäle. Se on siitä erityinen että se on maailman toiseksi suurin yksittäinen kivi. Vain kolmasosa siitä näkyy maanpinnan yläpuolella. Länsiaustraliassa on vielä suurempi kivi mutta se ei ole kuuluisa.

Olin ajatellut että olis kiva kiivetä Ulurun päälle mutta muutin mieleni kahdesta syystä; se on aboriginaaleille valtavan pyhä ja ne toivoo ettei sen päälle kiivetä koska ne todella loukkaantuu siitä. Kuulemma sama jos menee moskeijaan kengät jalassa tai pomppii kirkon alttarilla. Toiseksi, Ulurulle kiipeäminen on vaarallista. 35 ihmistä on jo menettänyt henkensä kun ne tippuu sieltä alas. Sen seinämä on erittäin jyrkkä ja sinne on laitettu ketju kiipeämistä helpottamaan. Kiven kylkeen oltiin laitettu laattoja; Ulurulta tippuneiden ihmisten nimet.

Ulurulta ei myöskään saa viedä kivenpalasta kotiin muistoksi. Monet turistit pöllii sieltä silti kiviä mutta ne kuulemma postittaa niitä takaisin koska ne tuo niille niin huonoa onnea. Ennen en oikein käsittänyt miten merkittävä tämä paikka on juuri aboriginaaleille. Koko alue pulppuaa niitten uskomuksia ja tarinoita. Jotkut osat siitä kivestä on niin pyhiä ettei niistä saa ottaa kuvia. Kiven ympärillä suoritetaan vieläkin seremonioita ja rituaaleja. Joten turistit jotka kiipeilee sen päällä on oikeastaan aika röyhkeitä. Joka tapauksessa, kun me oltiin siellä niin kiipeilyreitti oli suljettu koska lämpötila oli yli 36 astetta ja se on turvallisuusraja. Lisäksi huipulla tuuli tosi paljon ja kiipeäminen olis ollut liian vaarallista. Me käveltiin silti sen ympäri 9,4 km.

Herättiin klo 4:30 molempina aamuina että nähtäisiin auringonnousu ja nähtiinkin monet upeat auringonnousut ja -laskut. Otin varmaan 200 kuvaa siitä kivestä! Yularan kansallispuistossa, siellä missä Uluru on, on toinenkin upea ilmestys nimeltään Kata Tjuta mikä on monen valtavan kivenjärkäleen ryhmittymä, ja se on aboriginaaleille vieläkin pyhempi paikka. Vaellettiin sen ympärillä 7 km. Meillä oli paljon kiipeämistä koko ajan, ja pelkäsin koko ajan Anton-papan puolesta, että se tipahtaa alas tai jotain, mutta se pärjäsi hienosti. Meidän piti tehdä kaikki haikit ennen klo 10 aamulla, auringon takia. Keskipäivällä on liian kuuma. Ja jos ei juo tarpeeksi vettä käy pian köpelösti. Joka tuntia kohden on juotava vähintään litra vettä.

Opittiin paljon myös aboriginaalikulttuurista, nähtiin ne puut mistä ne tekee bumerangeja ja kuultiin miten ne tekee tulta ja kuinka ne löytää vettä autiomaassa. Suuria alueita Australian keskiosassa on palautettu aboriginaaleille ja niille ei muut saa edes mennä maksamatta lupamaksua.

Neljäntenä päivänä sanottiin hei Ulurulle ja ajettiin 700 km alas South Australian puolelle Coober Pedyyn. Matkalla sinne pysättiin aboriginaalien alueella. Poikettiin päätieltä ja ajettiin möykkyistä hiekkatietä 20 km. Pelkkää autiomaata - puskia, pari kuivaa puuta, punaista hiekkaa joka puolella. Sitten ympärillä alkoi näkyä roskia, ruostuneita autonromuja jne.. enemmän ja enemmän. Me luultiin että meidät oli tuotu kaatopaikalle. Sitten tultiin kylän keskustaan; muutama peltinen hökkeli, koulu jota ympäröi korkea rauta-aita. Muutama kulkukoira makasi nääntyneenä auringon paahteessa. Täällä oli yksi monista aboriginaalien yhteiskunnista keskellä kuuminta autiomaata, väh. 3 tuntia lähimmästä kylästä. Mä en ole ikinä nähnyt sellaista kurjuutta omin silmin. En voi käsittää miten huonosti aboriginaalit on onnistuttu integroimaan kunnon kaupunkeihin. Kuinka Australian tasoisessa maassa voi olla näin surkeita slummeja?? Näillä ihmisillä ei ole töitä, mitä ne nyt tekee jotain pikkuhommia yhteiskunnassaan ja saavat ilmeisesti valtiolta jotain sosiaaliturvaa. Me mentiin tähän kylään visiitille koska siellä on ns. taidekauppa. Aboriginaalit tekee siellä taideteoksia ja myy turisteille. Myös taidekauppaa ympäröi rautakalterit. Rikollisuus on varmaan niin suuri. Alkoholiongelmia on niin paljon ettei koko alueelle saa tuoda alkoholia ollenkaan. Ateljeessa työskenteli muutama aboriginaaliartisti, niillä oli päällä rähjäiset verkkarit eikä ne katsoneet meihin. Meille opetettiin että niille voi sanoa "palja" tervehdykseksi. Missään päin kylää ei saanut valokuvata. Reissu siihen köyhään kylään kosketti meitä kaikkia. Kaikkihan tietää että täällä on tällainen ongelma, mutta mä en ollut tiennytkään miten älyttömän kipeä ja arka asia se on tänäkin päivänä.

Illalla saavuttiin Coober Pedyyn, joka on pieni kunta 700 km Adelaidesta pohjoiseen. Se on oudoin kaupunki jonka oon ikinä nähnyt. Coober Pedy on kirjaimellisesti autiomaan keskellä, pelkkää hiekkaa ja kiveä. Siellä on 3500 asukasta (47 eri kansallisuutta) ja lähimpään kylään on useiden tuntien ajomatka. Kun me tultiin sinne se näytti ihan joltain aavekaupungilta koska siellä ei näkynyt ristin sielua, pelkkää hiekkaa. Ei ruohikkoa missään, eikä puita. Coober Pedy perustettiin koska siltä alueelta löytyy valtavasti opaalia, 80% koko maailman opaalista tulee sieltä. Koska siellä on niin älyttömän kuumat kesät, paikalliset rakentaa maan alle. Me yövyttiin maanalaisessa hostellissa, nähtiin maanalainen kirkko ja useimmat talotkin on maan alla. Siellä on niin paljon vilpoisampaa, ja se on kuulemma halvempi rakennustapakin. Niissä rakennuksissa, jotka oli maan pinnalla, oli valkoiset katot ettei sisällä paahdu. Me mentiin sinä iltana ulos maanalaiseen baariin. Käytiin myös opaalimuseossa ja myymälässä ja ostin opaalikaulakorun ja sormuksen. Jos asuisin siellä, kyllästyisin kuoliaaksi koska siellä kaikki jutut pyörii opaalin ympärillä ja mulla menisi hermot opaaliin. Opaalikauppoja ja opaalimuseoita on enemmän kuin muita kauppoja. Meillä oli pieni sightseeing siellä ja nähtiin mm. paikallinen koulu. Sen pihassa oli yllättäen nurmikko, ja kun me se nähtiin, kaikki hihkui innoissaan koska me ei oltu nähty mitään vihreää sitten Melbournen. Coober Pedyssä on isoja hiekka-/sorakenttiä jotka on olleet opaalinkaivuupaikkoja. Nykyään turistit saa kömpiä siellä ja etsiä opaalia. Viikko sitten joku turisti löysi sieltä yhden 4000 taalan arvoisen opaalikimpaleen, ja mehän tongittiin soraa ihan innoissamme äkkirikastumisen toivossa, mutta ainoastaan Gail teki löydön, pieni sentin pituinen valkoinen opaalimurunen. Oli sanoinkuvaamattoman kuuma, hengitettiin pölyä kengät täynnä kiviä. Loppujen lopuksi löydettiin enemmän opaalia yhden kaupan kukkaruukusta!

Loppureissu meni nopsasti, nähtiin mm. maailman pisin aita, 5000 km (ennen yli 9000 km) pitkä dog fence joka pystytettiin pitämään dingot poissa South Australian lammasfarmeilta. Yksi yö vietettiin William Creekissä joka on maailman syrjäisin kunta, ja siellä on vain 12 asukasta. Mieletöntä. Pari tönöä ja pubi. Ja ennätysmäärä kärpäsiä. Ei voinut tehdä mitään kärpästen aikaan, ei edes juoda vettä koska silloin ne näki tilaisuuden päästä suuhun. Yksi yö oltiin myös South Australian ihanassa Wilpena Poundissa jossa olin ollut vain pari viikkoa aiemmin bushwalkilla. Wilpena kuuluu Flinders Rangesin vuoristoon ja se on kaunis paikka. Kuvattiin niin paljon kuin muistikortteihin mahtuu. Ja nyt on reissu ohi, se onnistui täydellisesti. Ja taas ollaan Adelaiden arjessa, tuntui kuin olisi kotiin tullut! :)